Tiivistelmä eilen Aamulehdessä julkaistusta artikkelistani.

Maahanmuuttokeskustelu on käynyt alkuvuoden 2010 todella vilkkaana. Mielipiteitä on esitetty laidasta laitaan. Poliitikot toistelevat olevan tärkeää että keskustelua käydään, mutta merkittävät poliittiset toimenpiteet antavat odottaa itseään. Valmisteilla oleva uusi ulkomaalaislaki on lähinnä näpertelyä siihen nähden, mitä toimia todella tarvittaisiin.

Eloisan maahanmuuttokeskustelun suurin puute on ollut kyvyttömyys erotella maahanmuuttoa eri muotoihinsa. Maahanmuuttajista puhutaan kokonaisuutena, vaikka he ovat tulleet maahan täysin erilaisilla perusteilla, ja eri tulokasryhmien vaikutukset yhteiskuntaamme poikkeavat suuresti.

Tärkein maahanmuuton jakolinja on työperäisen ja niin sanotun humanitaarisen maahanmuuton kesken. Työperäisessä maahanmuutossa edellytetään hyödyn vastaanottavan yhteiskunnan ja maahanmuuttajan välillä olevan molemminpuolista; vastaanottaja tarvitsee työntekijää ja tulokas töitä.

Humanitaarisessa maahanmuutossa puolestaan vastaanottavan yhteiskunnan tarpeilla ei lähtökohtaisesti ole merkitystä, vaan humanitaarinen maahanmuutto taloudellisine rasitteineen esitetään kansainvälisenä velvollisuutena.

Humanitaarinen maahanmuutto on monimutkainen ilmiö ja oikeastaan jo käsitteenä harhaanjohtava. Vaikuttaa ilmeiseltä, että varsinkin turvapaikkajärjestelmää käytetään usein materiaalisen hyvinvoinnin tavoitteluun. Tämä on käynyt ilmi turvapaikanhakijoiden haastatteluissa, ja heidän hakeutumisestaan niihin maihin joissa tarjolla on eniten sosiaalietuuksia, samoin kuin Suomeen EU:n sisältä tulleista ilmeisen perusteettomista turvapaikanhakijoista. Turvapaikkojen hakemisen on myös huomattu olevan usein organisoitua, eli sitä järjestetään lähtömaissa maksua vastaan.

Onkin hyvin ymmärrettävää, että valtaosa maahanmuuton kritiikistä kohdistuu juuri humanitaariseen maahanmuuttoon. Suomella ei järkiperäisessä mielessä ole ollut maahanmuuttopolitiikka oikeastaan lainkaan. Usein kuultu lausahdus ”Suomi tarvitsee maahanmuuttoa” on tyhjä, ellei tarkenneta mihin Suomi maahanmuuttoa tarvitsee ja sitten valikoida sellaisia maahanmuuttajia, jotka kykenevät tarpeeseen vastaamaan. Ajatus siitä, että Suomi tarvitsee maahanmuuttoa mutta hyötynäkökohtia ei saa maahanmuutossa ottaa huomioon, on ristiriitainen.

Olisi aika ottaa maahanmuutossa käyttöön yhtenäinen, järkiperusteinen valintajärjestelmä, joka on jokaiselle Suomeen haluavalle tasapuolinen ja kaikille oikeudenmukainen – siis myös vastaanottajalle.

Valintamenettely arvioisi jokaista siirtolaista yksilönä hänen omien tekojensa ja ansioittensa mukaan. Järjestelmä ei saa palkita tarinankerronnasta, vaan sen on perustuttava tosiasioihin ja dokumentteihin. Nykyään 80% turvapaikanhakijoista tulee Suomeen ilman asianmukaisia papereita.

Uuden järjestelmän tulisi ottaa huomioon maahanmuuttajan mahdollisuudet menestyä työmarkkinoilla. Keskeiset valintakriteerit olisivat mm. koulutus, kielitaito, ikä, työmarkkinoiden tarpeet ja tietenkin mahdollinen valmiin työpaikan olemassaolo. Nykyään maahanmuuttajien työllisyysaste on selvästi kantaväestöä alhaisempi, kun asian tietenkin pitäisi olla päinvastoin, jotta maahanmuutto olisi yhteiskunnallemme eduksi.

Meillä on nykyään kaksi ikään kuin päällekkäistä humanitaarisen maahanmuuton järjestelmää, pakolaisjärjestelmä ja turvapaikkajärjestelmä. Uuden maahanmuuton valintajärjestelmän rahoitus saataisiin purkamalla turvapaikkajärjestelmää, jonka kustannukset ovat valtavat ja hyväksikäyttö helppoa. Humanitaarisen maahanmuuton suhteen voitaisiin keskittyä pakolaisjärjestelmän ylläpitoon ja kehittämiseen.

Kaikkein kiireellisintä olisi perheenyhdistämisoikeuden kohtuullistaminen, sillä jokaista humanitaarista maahanmuuttajaa kohden seuraa perässä keskimäärin noin neljä ihmistä perheenyhdistämisten kautta. Toisin sanoen humanitaarinen maahanmuutto on todellisuudessa moninkertaista pakolaiskiintiöön ja myönteisiin turvapaikkapäätöksiin nähden.

Kansainvälisen vastuun kantaminen on tietenkin tärkeää, mutta sitä voi tehdä monella tapaa. Valtiotasolla vastuuta kannetaan antamalla lainoja, kehitysapua, kriisiapua ja osallistumalla rauhanturvaoperaatioihin. Yksilötasolla jokainen voi esimerkiksi lahjoittaa rahaa keräyksiin, antaa mikrolainoja kehitysmaiden yrittäjille, tai ottaa ulkomaisia ”kummilapsia” tuettavakseen.

Jolleivät poliitikot muuten uskalla käydä lainsäädäntötyöhön, voitaisiin eduskuntavaalien yhteydessä järjestää neuvoa-antava kansanäänestys maahanmuuttopolitiikasta. Muutokseen olisi ryhdyttävä rohkeasti, sillä hyvää tarkoittavan järjestelmämme lopputuotokset ovat kaikin puolin huonot: syrjäytyvät humanitaariset maahanmuuttajat, ja toisaalta itsensä riistetyksi kokeva kantaväestö. Kaikki osapuolet ovat lopulta järjestelmässä uhreja.