Osallistuin viime viikolla mielenkiintoiseen seminaariin onnellisuuden tutkimuksesta ja onnellisuuspolitiikasta. Sain kuulla tutkimustuloksista, jotka ovat toisaalta lohdullisia, mutta toisaalta esittävät vakavan haasteen tulevaisuuden ja jo tämänkin päivän poliitikoille.

Keskeisin esitetty väite – joka varmaan on nykyään jo melko yleisesti hyväksytty – oli, ettei bruttokansantuotteen ja elintason nousu enää tietyn pisteen jälkeen nosta kansalaisten onnellisuutta. Suomessa tuo piste ohitettiin 1980-luvulla. Senkin jälkeen raha on lisääntynyt ja kulutus kasvanut toki paljon, mutta onnellisuus ei enää läheskään samassa suhteessa.

Nykyään palkankorotusvaatimusten keskeisin syy lieneekin lähinnä sosiaalinen kilpailu. Palkkaa ei useimmiten haluta lisää puutteen tai tarpeen takia, vaan siksi että joku muu saa rahaa vielä enemmän. Tämän sosiaalisen vertailun kuitenkin todettiin vain laskevan onnellisuutta. Samoin muistutettiin, että onnellisuuden tavoittelu kulutuksen kautta on merkittävä uhka tulevaisuudelle, ympäristön kantokyvyn ylittyessä kaiken aikaa vain pahemmin. Eli vaikka onnea kerskakuluttamisesta saisikin, niin se on pois tulevien sukupolvien onnesta.

Ehkä kaikkein mielenkiintoisin väite oli, ettei vapaa-ajan lisääntyminenkään automaattisesti kasvata ihmisen onnellisuutta – ilmeisesti mielekkäästä tekemisestä on jo nykyään enemmän pulaa kuin ajasta. Vielä todettiin, että onnellisuutta arvostetaan kyselyissä paljon, mutta sitä tavoitellaan usein väärin välinein.

Mikä sitten vastaavasti edistää onnellisuutta, eli mitkä ovat ne oikeat ”välineet”? Tutkimusten mukaan onnellisuutta kasvattavat tasapainoiset ihmissuhteet, kokemus arvostuksesta jossain yhteisössä, osallistuminen, epäitsekkäät teot, ja myös liikunta sekä hyvä ruumiillinen kunto. Onnellisuus rakentuu paljolti toiminnasta – toiminnasta jonkun muunkin, kuin vain itsen hyväksi.

Nämä havainnot ja väitteet voi mielestäni ottaa todesta. Samalla niiden tulisi herättää poliitikkojen keskuudessa suuria kysymyksiä. Miksi poliittinen keskustelumme keskittyy yhä pohtimaan ennen kaikkea bruttokansantuotteen kasvattamista? Onko poliitikon perinteinen tehtävä kansalaisen rahallisten etujen turvaajana enää mielekäs?

Itse pidän selvänä, että politiikan on lähivuosina muututtava aivan perusteitaan myöten. Vaaleja ei enää voida käydä erilaisista materialistisista eduista kilpaillen, vaan ennen kaikkea arvoihin keskittyen. Keskeistä olisi kehittää vaaliteemoja, -lupauksia ja poliittisen vastuun käsitettä siten, että tarkastelussa ylittyy vaalikausien lyhyt kierto. Erityisesti BKT:n tuijottaminen on lopetettava kaiken määräävänä arvona.

Tämä olisi tietysti suuri murros, mutta välttämätön. Osa muutoksen vaatimasta vastuusta lankeaa toimittajille läpi julkisen sanan, heillä kun on tapana tivata kaikista poliittisista puheenvuoroista ja kannanotoista lähinnä hintalappua, siis budjettivaikutusta. Toisaalta myös poliitikkojen itsensä on tietysti uskallettava luopua materialismiin keskittyvästä kampanjoinnistaan. Yksilöllä ja kansakunnalla on oltava jokin korkeampikin tarkoitus, kuin rahanteko.

Todellinen muutos lähtee kuitenkaan harvoin liikkeelle poliitikoista, me kun yleensä seuraamme yleistä mielipidettä, emmekä niinkään kulje sen edellä. Suuret muutokset alkavat kansalaisista, siis sinusta.

Etsi sinäkin omat yhteisösi, toimintakanavasi ja vaikutusmahdollisuutesi. Ne voivat olla poliittisia tai jotain aivan muuta, kunhan et jättäydy yhteiskunnassa sivustakatsojaksi. Toimi ja vaikuta! Tutkimukset osoittavat, että tulet siten onnellisemmaksi 🙂

 

4 Responses to Unelma onnesta

  1. Kazakstan sanoo:

    Kiitos tästä. Ilmiöhän tunnetaan väestötieteilijä Richard Easterlinin mukaan nimettynä ”Easterlinin paradoksina”. Siinä on tosiaan kyse hyvin yksinkertaisesta ilmiöstä: vaikka oma elintasosi nousee, se ei riitä tekemään sinua onnelliseksi, mikäli naapurisi elintaso nousee vielä enemmän. Myöhemmissä tutkimuksissa Easterlinin paradoksi on osittain kumottu, sillä myös absoluuttinen tulotason nousu kasvattaa onnellisuutta – tiettyyn pisteeseen asti.

    Easterlinillä on muitakin mielenkiintoisia ajatuksia esimerkiksi Euroopan huoltosuhteesta. Yksi hänen ajatuksistaan on se, ettei huoltosuhteen heikkenemisessä ole mitään uutta. 1900-luvulla huoltosuhde oli heikko lasten suuren osuuden takia, ja 2000-luvulla vanhusten suuren osuuden takia. Vanhusten huoltaminen on kuitenkin jopa lasten huoltamista halvempaa, joten Euroopan elintason ei ole mitään syytä olettaa laskevan 1900-luvun tasoa alemmas. Easterlinin mukaan ongelmat tulevatkin olemaan lähinnä poliittisia.

    Itse sitä paitsi uskon kerettiläisesti niin, että elintason lasku voisi nostaa ihmisten onnellisuutta. Kutsuttakoon sitä sitten vaikka ”Kazakstanin paradoksiksi”. 🙂

  2. Sampo Terho sanoo:

    Tuosta huoltosuhteesta… juuri tuo mainitsemasi ilmiö näkyy myös Suomen väestötilastoissa. Viime vuosisadan alussa huoltosuhdetta rasitti korkea lapsiluku. Itse asiassa huoltosuhde on tuskin koskaan historiassamme ollut niin suotuisa kuin nyt.

  3. abc sanoo:

    Tee selväksi tavoite ja päämäärä, jota kohti pyrit. Kun tekee parhaansa päämäärän saavuttamiseksi, niin onni syntyy siinä sivutuotteena. Logoterapian periaate. Onnen abc.

  4. Väsynyt insinööri sanoo:

    Hei Sampo!

    Oletko asettumassa ehdokkaaksi seuraavissa vaaleissa?

    Mitä onnellisuuteen tulee, en voi käsittää miten se voidaan mukamas johtaa BKT:sta tai rahasta. Onnellisuus on liitoksessa tekemiseen, toimintaan. Suosittelen lukemaan vaikkapa Jaana Venkulan ”Tekemisen taito” kirjan, joka käsittelee asiaa jollain tapaa.