Päästökauppa eli englanniksi EU Emissions Trading Scheme (EU ETS) on EU:n luoma järjestelmä, jonka tarkoitus on vähentää haitallisia päästöjä unionin alueella. Järjestelmään kuuluu EU-maiden lisäksi Norja, Islanti ja Liechtenstein. Miten päästökauppajärjestelmä käytännössä toimii?

Järjestelmä velvoittaa haitallisia päästöjä tuottavat laitokset omistamaan tuottamansa päästömäärän verran päästöoikeuksia. Näitä oikeuksia myöntää erityinen päästökauppaviranomainen, joka Suomessa on ollut Energiamarkkinavirasto, mutta niitä voi myös myydä eteenpäin. Voidaan siis puhua päästökauppamarkkinoista, joissa päästöoikeuksien hinnat nousevat ja laskevat niiden kysynnän mukaan. Suurin osa päästöoikeuksista on järjestelmän alkuvaiheessa annettu ilmaiseksi, mutta tätä osuutta pienennetään vähitellen.

Tähän saakka päästökauppa on koskenut vain hiilidioksidipäästöjä ja yksi päästöoikeus tarkoittanut hiilidioksiditonnia. Päästökauppajärjestelmä kattaa suurten teollisuuslaitosten ja yhteenlasketulta nimelliseltä lämpöteholtaan yli 20 MW:n laitosten hiilidioksidipäästöt. Pienempien saastuttajien päästöille ei tarvitse hankkia päästöoikeuksia.

Järjestelmän käyttöönottoa alettiin valmistella 2005, jolloin ensi alkuun jäsenmaiden tuli tehdä kansallinen suunnitelma siitä, miten päästöoikeudet lähtökohtaisesti jakautuvat niitä tarvitsevien yhtiöiden kesken. Oikeuksien omistajista pidetään jatkuvasti kirjaa Euroopan laajuisesti.

Järjestelmän lähtökohtainen ajatus oli, että päästöt vähenevät päästöoikeuksien myötä erityisesti siten, että monissa tapauksissa teollisuudelle tulee halvemmaksi tavalla tai toisella leikata päästöjään kuin hankkia päästöoikeuksia. Toinen rajoitus syntyy siitä, että päästöoikeuksia lasketaan liikkeelle vain tietty määrä, oli niiden kysyntä kuinka korkeaa tahansa. Myytävien oikeuksien määrä laskee 1,74% vuodessa aikavälillä 2013-2020.

Näin ei kuitenkaan saavuteta yksiselitteistä kattoa EU:n päästöille, koska kaikki päästöjen aiheuttajat eivät kuulu järjestelmään. Päästökauppajärjestelmä kattaa 40-50 % koko EU:n kasvihuonekaasupäästöistä, loput tuprutellaan järjestelmän ohi.

Järjestelmä toimii 8 vuoden syklillä. Alkuun päästöoikeudet jaettiin kansallisesti (komission hyväksynnällä), mutta jatkossa 2013 alkaen järjestelmää ohjataan kohti keskitettyä hallintoa. Vastaisuudessa useimmat päästöluvat tullaan jakamaan EU:n laajuisissa huutokaupoissa.

Kansalliset suunnitelmat siis hylätään ja samalla ilmaiseksi jaettavia oikeuksia vähennetään. Lisäksi päästöoikeuksien soveltamisalaan tulevat hiilidioksidipäästöjen ohella alumiinin tuotannon perfluorihiilipäästöt ja kemianteollisuuden typpioksiduulipäästöt.

Talouslama on aiheuttanut EU:sa tällä hetkellä sen, että päästötavoitteet on saavutettu ilman monimutkaista päästökauppajärjestelmääkin. Samalla päästöoikeuksien hinnat ovat romahtaneet. EU ei ole itsekään tyytyväinen järjestelmään, vaan on jo muuttamassa järjestelmää entistäkin sekavammaksi. Palaan tähän uudistukseen pikapuoliin toisessa kirjoituksessa.

Perussuomalaiset ovat alusta asti vastustaneet päästökauppajärjestelmää ja ajaneet sen sijaan käyttöönotettavaksi niin sanottua ominaispäästöjärjestelmää. Meidän ehdotuksemme selittäminen käy yksinkertaisemmin: sovitaan maailmanlaajuisesti sektorikohtaisten päästöjen raja-arvot, ja ne tuotantolaitokset jotka ylittävät raja-arvon, maksavat kansallisesti tai kansainvälisesti ilmastoveroa.