Tällä viikolla minulla tuli puoli vuotta täyteen europarlamentaarikkona. Blogiani seuranneet ovat saaneet tuona aikana rautaisannoksen EU:n perusteita, joita käsittelevä kirjoitusten sarja löytyy kokonaisuudessaan oikealla olevasta valikosta ”EU:n perusteet”. Sarjan päätteeksi esittelen nyt Euroopan unionin komissiota, joka euroskeptikon kannalta kaikkein vahvimmin on se edeltäjäni usein mainitsema EU:n pimeyden ydin.

Komissio on monessa mielessä EU:n tärkein toimielin. Se tekee kaikki lainsäädäntöaloitteet, joista parlamentti ja neuvosto sitten päättävät. Meillä parlamentaarikoilla ei siis Suomen eduskunnan tapaan ole oikeutta tehdä lakialoitetta, eikä edes koko parlamentti kokonaisuutena voi laittaa uutta direktiiviä tai asetusta vireille. Voimme ainoastaan pyytää komissiota näin tekemään. Samoin miljoona EU-kansalaista voi kansalaisaloitteella pyytää komissiolta lainsäädäntöaloitetta.

Aloiteoikeuden lisäksi komissio toimeenpanee EU:n päätökset ja valvoo niiden noudattamista. Tarvittaessa se haastaa jäsenmaita Euroopan unionin tuomioistuimeen vastaamaan sääntöjen noudattamatta jättämisestä.

Jos käytetään byrokraattien perinteistä tapaa verrata merkitystänsä muihin instituutioihin, eli lasketaan organisaation työntekijät, on komissio ylivertainen parlamenttiin ja neuvostoon nähden. Sillä on riveissään peräti 25 000 virkamiestä EU:n yhteensä noin 40 000 virkamiehen armeijasta.

Komissiota kuvataan joskus EU:n hallitukseksi ja kieltämättä komissaarit ovat tavallaan omien alojensa eurooppalaisia ministereitä. Komissaareja valitaan yksi jokaisesta jäsenmaasta, mutta he eivät edusta jäsenmaitaan vaan EU:n yhteistä etua, mitä se sitten tarkoittaakin.

Toimikausiltaan komissio seuraa parlamentin viisivuotista vaalikautta, eli europarlamenttivaalien jälkeen valitaan pian myös uusi komissio. Prosessi alkaa siten, että neuvosto esittää komissiolle puheenjohtajaa, jonka parlamentti sitten hyväksyy tai hylkää. Nykyinen puheenjohtaja Jose Manuel Barroso on toiminut virassaan vuodesta 2004, eli on toisella toimikaudellaan.

Puheenjohtajan valinnan jälkeen aletaan hänen johdollaan koota komissiota kokonaisuudessaan. Komissaareja ei valita vaaleilla, vaan jäsenmaat lähettävät heidät ikään kuin tarjolle komissaarin virkaan. Europarlamentti voi sitten hyväksyä tai hylätä puheenjohtajan kokoon saaman komission kokonaisuudessaan. Yksittäistä komissaaria ei voida hylätä. Kuitenkin jos puheenjohtaja huomaa, että joku ehdokas uhkaa aiheuttaa koko komission hylkäämisen, hän todennäköisesti pyytää jäsenmaata lähettämään toisen ehdokkaan.

Se miten jäsenmaa sitten valitsee oman ehdokkaansa komissaariksi, on aavistuksen epämääräistä. Suomessa on edellisissä hallitusneuvotteluissa sovittu, että seuraavan komissaarin päättää pääministeri Katainen ja Kokoomus-puolue. Lienee siis melko julkinen salaisuus, että seuraava komissaarimme on eurooppaministeri Alexander Stubb, olettaen että hän jatkossa hillitsee kiroilemistaan kansainvälisissä kokouksissa.

Komissaarin peruspalkka on 20 278€ kuukaudessa, jonka lisäksi maksetaan  asumislisää 15% palkasta ja vaikeammin suomennettavaa ”monthly entertainment allowance” -rahaa, joka on 607€/kk. Tehtävänsä jätettyään komissaarit saavat kolmen vuoden ajan 40–65% peruspalkastaan niin sanottua siirtymiskauden korvausta.

Ajankohtainen ja huolestuttava kehityssuunta on, että komissio on talouskriisin kestäessä saanut edelleen yhä uusia toimivaltuuksia, kuten sixpack- talousvalvontapaketin yhteydessä. Eikä vatsa suinkaan ole vielä täysi. Unionin tila -puheessa Barroso totesi, että ”Eurooppa tarvitsee enemmän kuin koskaan komission riippumatonta auktoriteettia”.

Komission auktoriteettiin turvautuminen tarkoittaisi kuitenkin varsin yksiselitteisesti EU:n entistä suurempaa erkaantumista kansanvallasta.