Olen säästänyt EU:n perusteita käsittelevien kirjoitusteni sarjassa aivan viimeisten joukkoon ehkä kaikkein tärkeimmän. Koko EU:n toiminta ja olemassaolo pohjaa niin sanottuihin perussopimuksiin. Niitä on vuosikymmenien varrella laadittu useita ja ne voidaan lajitella ja laskea hyvin monella tapaa. Esittelen tässä kirjoituksessa niistä keskeisimmät, koska perussopimusten ja niiden toimintalogiikan tunteminen ovat välttämättömiä EU:n ymmärtämiselle.

EU:n perussopimukset ovat itsenäisten valtioiden tekemiä sopimuksia, joilla ne antavat toimivaltuuksia Euroopan Unionin organisaatioille. EU voi toimia ainoastaan perussopimusten asettamissa puitteissa – tosin käytännössä niitäkin voidaan kyllä rikkoa, kuten esimerkiksi bailout-politiikka on osoittanut.

Perussopimusten muuttaminen tarkoittaa käytännössä yleensä uuden perussopimuksen laatimista. Uusi sopimus ei kuitenkaan korvaa edellisiä vaan liitetään ikään kuin niiden päälle, jolloin se muuttaa aiempien perussopimusten tiettyjä artikloja ja vastaavasti jättää loput ennalleen. Muutos perussopimuksiin ja uuden perussopimuksen laatiminen tarkoittavat siis käytännössä samaa, ja tämä edellyttää yleensä hallitusten välistä yksimielistä päätöstä, joissain maissa ja tietyissä tilanteissa jopa kansanäänestystä. Toinen toisensa päälle rakennetut perussopimukset muodostavat tavallaan sopimusketjuja, joita nykyään on kaksi: SEU ja SEUT (kts. alla).

Varhaisimpia sopimuksista olivat Pariisin ja Rooman sopimukset, jotka tehtiin jo 50-luvulla ensin Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamiseksi (joka lasketaan EU:n alkupisteeksi) ja sitten integraation laajentamiseksi edelleen Euroopan talousyhteisön muodossa. Jälkimmäinen sopimus poisti esimerkiksi tullimaksut allekirjoittajamaiden kesken, joita tässä vaiheessa oli mukana vain kuusi: Ranska, Länsi-Saksa, Italia ja Benelux-maat.

Monien pienempien sopimusten ja kuuden muun maan liittymisen jälkeen nähtiin seuraava suuri loikkaus integraatiossa vasta 1993, kun Maastrichtin sopimus astui voimaan. Sen toinen nimi Sopimus Euroopan Unionista (SEU) on kuvaavampi. Juuri sen myötä koko Euroopan Unioni syntyi, alettiin valmistella rahaliittoa ja otettiin myös käyttöön muun muassa EU-kansalaisuuden käsite. Hallinnollisena uudistuksena syntyi yhteispäätösmenettely, eli europarlamentti pääsi vahvemmin mukaan päätöksentekoon.

Amsterdamin sopimus (1999) ja Nizzan sopimus (2003) tekivät jälleen hallinnollisia uudistuksia ja pyrkivät vastaamaan unionin kiivaan laajentumisen tuomiin ongelmiin. Niiden jälkeen alettiinkin sitten kypsytellä kaikkien aiempien sopimusten korvaajaa, itse EU:n perustuslakia. Kuten tunnettua, perustuslaki tuli EU-päättäjien hämmästykseksi torjutuksi useissa kansanäänestyksissä, jonka jälkeen sen sisältö oli laitettava uusiin kansiin. Näin syntyi lopulta Lissabonin sopimus eli Sopimus Euroopan Unionin Toiminnasta (SEUT), joka astui voimaan 2009. Sekään ei lopulta korvannut edellisiä sopimuksia, vaan jatkoi aiempien sopimusten ketjua, mutta saavutti silti uudistuksineen käytännössä kaiken saman kuin mihin perustuslailla pyrittiin.

Sopimukset itsessään ovat kansalaisen kannalta lähes lukukelvottomia luetteloita artikloista ja niihin tehtävistä sanamuutoksista. Parhaiten EU:n laillisista oikeuksista kiinnostunut voi päästä asiasta jyvälle lukemalla SEU:n ja SEUT:in niin sanotut konsolidoidut versiot. Lyhyesti sanottuna nämä kaksi sopimusketjua ovat EU:n nykyiset perussopimukset, joihin kaikki muut sopimukset siis liittyvät. Netistä tämä kokonaisuus löytyy tästä. Kannattaa ainakin selailla joskus, jos ei nyt ihan kokonaan tule ulkoa opeteltua…